Erityisopetuksen linjoja

Opetusministeriön erityisopetuksen strategiassa (2007) aloitetussa ja perusopetuslain muutoksissa näkyvässä uudistuksessa on kyse sekä yleis- että erityisopetuksen työtapojen muuttamisesta vastaamaan yhä paremmin kaikkien oppijoiden tarpeita. Opetuksen vahvana tukena pidetään yhä päiväkotien ja koulujen oppilashuoltotyötä. Uudistuksen taustalta löytyy muun muassa seuraavia tekijöitä: kansainvälisistä sopimuksista ja ajattelumalleista tullut inkluusion tavoite opetuksessa, erityisopetuksen määrällinen kasvu sekä kuntien väliset erot erityisopetuksen tarjonnassa.

Integraatio, inkluusio ja syrjäytyminen

Taustana opetustoimen uudistukselle ovat integraation ja inkluusion periaatteet, joita heijastelevat esimerkiksi kansainväliset linjaukset ja julistukset. Näissä vaaditaan kaikille lapsille ja nuorille pääsyä koulutukseen ja mahdollisuutta hyvään oppimiseen (esim. Unescon Salamanca-sopimus 1994; YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskeva yleissopimus 2007).

Inkluusiota on käytännön kasvatustyössä alettu toteuttaa lähikoulu-periaatteen avulla. Inkluusiolla tarkoitetaan yksinkertaistettuna sitä, että lapset menevät omaan lähikouluunsa ja saavat siellä tarvitsemansa tuen oppimiseen, huolimatta siitä, että oppiminen voi poiketa tavallisesta kehityksestä. Näin lapsi ei mene palveluiden luokse, vaan palvelut tulevat lapsen luokse ja hän pystyy elämään mahdollisimman tavallista arkea.

Suomen opetusjärjestelmässä ei ole pyritty koskaan täydelliseen inkluusioon kaikkien kohdalla. On todettu, että osa lapsista ja nuorista tarvitsee niin paljon erilaista ja erikoistunutta tukea, että sitä on järkevämpi tarjota erikoistuneissa yksiköissä. Vuonna 2010 Suomessa oli 129 perusasteen erityiskoulua, joissa opiskeli 6 800 lasta ja nuorta (Tilastokeskus, 2010). Perusasteen erityiskoulujen määrä oli vähentynyt yhdeksällä edellisestä vuodesta, mikä kertoo omalta osaltaan kehityksen suunnasta.

Inkluusion indikaattorina voidaan pitää myös erityisopetuspäätöksestä huolimatta yleisopetuksessa opiskelevien lasten määrää. Lukuvuonna 2008–2009 erityisopetuspäätöksen saaneista lapsista opiskeli kokonaan yleisopetuksen ryhmässä 13 600 lasta (luku kasvoi 3,4 % edellisestä vuodesta), 11 165 opiskeli osin yleisopetuksen ryhmässä (väheni 2,4 %), erityisryhmässä mutta ei erityiskoulussa oli 15 645 (kasvoi 2,3 %) ja erityiskoulussa 6 758 lasta (väheni 8,4 %). Erityisopetuspäätöksen saaneista lapsista yhä suurempi osa – tällä hetkellä 24 765 lasta eli hieman yli puolet (52,5 %) – opiskelee siis ainakin osittain perusopetuksen yleisopetuksen ryhmissä.

Inkluusion kehitystä ja sen tavoitteita voidaan kuvata kolmiportaisen mallin avulla (esim. Cox, 2007):

Taulukko: Inkluusion tasot

Tällä hetkellä Suomessa kehitytään täyttämään kolmannen tason tavoitteita ja pyritään takaamaan kaikille lapsille heidän tarvitsemansa tuki lähikouluperiaatteen mukaan hyviä oppimistuloksia tavoitellen.

Suomalaisen koulutuspolitiikan yksi huolenaihe on koulutuksesta ja työelämästä syrjäytyvien nuorten suuri määrä. Lapsen syrjäytymiskierre voi alkaa jo varhain. Usein työttömyyden ja köyhyyden ympärille kasautuu ajan myötä moniulotteisia sosiaalisia ja myös psykososiaalisia ongelmia. Usein sosiaaliset ongelmat siirtyvät sukupolvelta seuraavalle sosiaalisten ja psykologisten mekanismien kautta. Yhteiskunnasta ja koulutuksesta syrjäytyminen on lopputulos, jota pyritään välttämään inkluusiolla ja hyvän kasvun tuella. Syrjäytymisen ehkäisyyn voidaan vaikuttaa riittävän aikaisin aloitetun opetuksellisen tuen ja muun kasvun tuen avulla.

Erityisopetus yleistyy

Useimmat opetuksen ammattilaiset tietävät varsin hyvin, että osa-aikaisessa erityisopetuksessa olevien ja erityisopetuspäätöksen saaneiden lasten määrä on viime vuosien aikana kasvanut. Viimeisimmät tilastot näyttävät, että erityisopetuspäätöksen saaneiden määrä on jo tasaantunut; vuonna 2009 se oli noin 8,5 prosentilla oppilaista. Osa-aikaista erityisopetusta sai 23 prosenttia oppilaista. Samaan aikaan on lähtenyt laskuun erityiskoulujen määrä. (Tilastokeskuksen erityisopetuksen tilastot 2011.)

Se, että meillä on yhä enemmän lapsia, jotka tarvitsevat oppimisessaan tukea, ei johdu mistään yksittäisestä tekijästä. Ensinnäkin tukea tarvitsevat lapset huomataan nykyään jo varhaisessa vaiheessa, sillä tieto oppimisvaikeuksista lisääntyy ja diagnostiset keinot tarkentuvat. Toiseksi, perheiden ja lasten ongelmat ovat lisääntyneet, mitä heijastaa mm. lastensuojelun piirissä olevien lasten lukumäärän kasvu. Myös taloudellisesti hankalat vuodet ja kasaantuva huono-osaisuus vaikuttavat lapsiin (esim. Paananen, 2011.).

Tämän lisäksi myös maahanmuuttajalapsia on aiempaa enemmän ja heidän joukossaan on tukea tarvitsevia oppilaita suhteessa enemmän. Tilastotiedot antavat jonkinlaisen tiedon siitä, kuinka moni vieraskielisistä lapsista siirretään erityisopetukseen. Kun käytetään lähtökohtana valtionosuusjärjestelmää (2008) varten annettuja tietoja, saadaan vieraskielisten lasten lukumääräksi 17 571 (esiopetus, vuosiluokat 1–9 sekä lisäopetus). Heistä 10,8 prosenttia on saanut erityisopetuspäätöksen. Kaiken kaikkiaan peruskoululaisista sen saa 6,4 prosenttia. Maahanmuuttajalasten osuus on siis ollut lähes kaksinkertainen.

Tuen tarpeen yleistyminen johtuu myös yhteiskunnasta: tietoyhteiskunnassa on yhä vaikeampi pärjätä, jos perustaitojen oppiminen on vaikeaa. Se haittaa kouluttautumista ja työelämään sijoittumista.

Yksi selittävä tekijä on tilastotekninen, sillä vuonna 2001 tehtiin muutos osa-aikaisen erityisopetuksen tilastoinnissa. Ennen vuotta 2001 tilastot kerättiin syksyn alussa, jolloin ei ollut ehkä tiedossa kaikkia niitä lapsia, jotka tulivat kuluvan vuoden aikana tarvitsemaan osa-aikaista erityisopetusta. Vuoden 2001 jälkeen osa-aikaisen erityisopetuksen oppilasmäärät on kerätty takautuvasti. Myös opetushallinnossa on tapahtunut muutoksia, jotka ovat vaikuttaneet erityisopetuksessa olevien määrään, esimerkiksi

• vuonna 1997 vaikeimmin kehitysvammaisten opetus tuli osaksi perusopetusta
• vuonna 2001 kunnille tuli velvollisuus järjestää esiopetusta kaikille sitä haluaville
• lapsia vapautetaan enää hyvin harvoin kokonaan oppiaineiden opiskelusta, mikä tarkoittaa, että tukea tarvitaan todennäköisesti koko koulunkäynnin ajan
• luokalle jättäminen on vähentynyt, tukea tarjotaan lapselle niin, että hän pystyy oppimaan keskeiset oppiainesisällöt yhden vuoden aikana.

Kuntien väliset erot

Ongelmana ovat olleet myös kuntien väliset erot erityisopetuksen tarjonnassa. Se, mitä ja millaista tukea lapsi on saanut oppimisen haasteisiinsa, on riippunut lapsen asuinkunnasta. Osa-aikaisen erityisopetuksen yleisyys on vaihdellut paljon: Kymenlaakson koululaisista erityisopetusta sai 18,7 prosenttia ja Etelä-Savossa 24,4 prosenttia (2007–2008).

Opetustoimen kehittämishankkeet suunnanantajina

Erityisopetusta ja yleisopetusta ovat kehittäneet Suomessa etenkin opetusministeriö ja Opetushallitus. Esimerkiksi vuosina 1997–2001 toteutettiin erityisopetuksen laadullista kehittämistä koskeva hanke (Laatu). Siihen osallistui 36 kuntaa, valtion erityisoppilaitokset sekä osa yliopistojen harjoittelukouluista. Hankkeen aikana saatiin käyntiin useita hyviä toiminnan kehittämisen tapoja. Erityisopetuksen toimintamallit monipuolistuivat, koulutuksen nivelkohtien toimivuutta pystyttiin parantamaan ja erilaisten oppimissuunnitelmien toteuttamiseen luotiin käytäntöjä.

Vuosina 2002–2004 tätä työskentelyä jatkettiin Laatua opetukseen – tukea oppimiseen (Latu) -hankkeella. Hankkeeseen tuli mukaan 60 kuntaa ja yliopistojen harjoittelukouluja. Intergraatio-aatteen pohjalta aloitettiin esimerkiksi lähikoulutoiminnan, pienryhmätoiminnan sekä samanaikaisopetuksen voimakas kehittäminen. Tärkeässä asemassa oli myös oppilashuollon sekä erityis- ja yleisopetuksen yhteistyö. Kehittämistarpeeksi havaittiin kuntien välinen yhteistyö erityisopetuksessa.

Seuraava hanke oli Erilaiset oppijat – yhteinen koulu vuosina 2006–2008. Se kohdistui sekä yleis- että erityisopetuksen kehittämiseen. Mukana oli kymmenen kunnan ryhmä, joka hankkeen aikana vahvisti opettajien valmiuksia puuttua oppimisvaikeuksiin sekä kehitti oppilaiden tukipalvelujen yhteistyömalleja. Tämän lisäksi hanke viitoitti tietä LukiMat- ja Kiva koulu-ohjelmien kaltaisille kehittämishankkeille.

Joustavan perusopetuksen JOPO-kehittämistoiminta (2006–2010 ) keskittyi syrjäytymisen ehkäisyyn. Tässä hankkeessa on suunniteltu vuosiluokkien 7–9 oppilaille vaihtoehtoisia koulun käynnin malleja, jotka tukevat perusopetuksen suorittamista ja toiselle asteelle siirtymistä. Kehittämistoimintana JOPO on nyt päättynyt, mutta toimintamuotona se on vakiinnutettu perusopetukseen. Se on osana opetussuunnitelmien perusteita ja opetuksen käytäntöä.

2000-luvun lopussa alkoi voimakas esi- ja perusopetuksen sekä lisäopetuksen tehostetun ja erityisen tuen kehittäminen. Vuoden 2008 alussa tämä Kelpo-kehittämistyö aloitettiin 233 kunnassa. Kelpo-kehittämistoiminta jatkuu yhä, ja mukana ovat lähes kaikki Suomen kunnat. Kelpo-kehittämistoiminnan suuntaviivat tulevat Erityisopetuksen strategiasta (2007). Toiminnan keskeisenä tavoitteena on se, että lapsen oikeus saada tarvitsemaansa tukea oppimiseensa toteutuu entistä paremmin.